Avainsanat

, ,

15399359361_26fdec2b3f_o

Otsikosta voisi jatkaa lauseella, ”mutta niinhän sen kuuluukin olla, koska se on scifiä”, siksi tarkennankin. Otsikko viittaa John Watersin lausahdukseen, jonka hän taannoin heitti haastattelussa, kun häneltä kysyttiin tyylin vaikutuksesta kuvaukseen. Hän tokaisi näin: ”Technique is nothing more than failed style. If that’s all you have, it’s an unmemorable movie. If you come out of a movie and the first thing you say is, “Wow, the cinematography is great,” I think it’s a bad movie. That’s a science project.”

Interstellarin jälkeen en sanonut, että olipa sen kuvaus kaunista, mutta se oli oikeastaan ainoa asia, jota halusin elokuvan loputtua kehua. Mielestäni kun Interstellar on Christopher Nolanin ensimmäinen epäonnistuminen. Se ei tosin kaadu tekniikkaan vaan siihen, että Nolan yrittää ensimmäistä kertaa nostaa inhimillisyyden elokuvansa pääosaan. Insinöörin pitäisi pysyä lestissään vai miten se sanonta menikään.

Elokuvan alussa maapallo on tilanteessa, jossa tulevaisuus on pölyisä. Kirjaimellisesti. Viljoista pystytään enää viljelemään maissia ja koulussakin kehoitetaan kasvattamaan lapsista maanviljelijöitä. Vain välkyimmille on tilaa selviytymistaistelussa. Sekös insinöörifaijaa (Matthew McConaughey) keljuttaa. Sattumalta isipappa ja tytär päätyvät NASA:n salaiseen tukikohtaan, missä isipappa värvätään pelastamaan maailma. Maailman pelastus kun löytyy madonreiästä.

Nolanille pitää antaa pisteet siitä, että hän keskittyy ensimmäisen kolmanneksen kuvaamaan pääosaperhettä ja maapalloa, eikä petaa tulevaa avaruusmatkaa esittelemällä mm. avaruusalusta ja -asemaa perusteita enempää. Ei oikeastaan ole tarvis, koska katsojaa ei kiinnosta muu kuin tarinan eteneminen. Se etenee oikein hyvin pitkään. Mitä nyt vähän suhteellisuusteorioita heitetään kehiin ja aika-avaruus-jatkumoa. Ei tosin sellaisella ekspositioselityksellä millä Inceptionissa pidettiin huoli siitä, että kaikki pysyvät teorioissa mukana. Ei tarvitse, tarina kantaa.

Ongelmat tulevatkin siinä, kun konfliktin tuova aika otetaan kehiin. Pääasiallinen jännite syntyy siitä, että toisessa aurinkokunnassa, jonne matkataan siis madonreiän kautta, aika kulkee hitaammin kuin maapallolla. Isipapan konflikti on perheensä ja maapallolla olevien ihmisten pelastaminen, tiedemiesten ihmiskunnan pelastaminen. En vain jännittänyt, vaikka panoksena on ihmiskunnan tulevaisuus, joka vielä henkilöitetään isipapan lapsiin. Olen yrittänyt pohtia oliko aika liian abstrakti asia jännitykselle, mutta kyllähän aikaa vääristeltiin vielä hurjemmin Inceptionissakin, jota katsellessa nauliinnuin penkkiin, kun aikatasoja vedettiin yhä syvemmiksi. Sydän ja tekniikka eivät kohdanneet itseään tarpeeksi hyvin.

Ongelma olikin ehkä siinä, että Nolanin kuva seikkailusta on liian pessimistinen. Ihmiskunta saa elokuvassa, syystä, haukut niskaansa, mutta totisuus ei kanna tällä kertaa Nolania niin pitkälle kun hän toivoisi. Interstellar ajaa itsensä turhan pitkälle nurkkaan, kun se antaa odottaa radikaalia toivonpilkahdusta.

Nolan(it) tekivätkin jotain radikaalia. Se on vain pöhköydessään ja yrityksessään nostaa sydän teknologian edelle niin käsittämättömän typerä, että edelleen mietin, miten rahoittajat, tuottajat ja näyttelijät ovat voineet allekirjoittaa sopimuksensa. Tosin ilmeisesti näyttelijöistä vain ne jotka kyseisissä kohtauksissa näyttelivät tiesivät, mitä niissä tapahtuu, joten eipä muun kuin McBBQ:n tarvinut allekirjoittaa. Hänen ajatuksen kulkuaan en lähde arvuuttelemaan. Sanonpa vain sen, että jos luulit Mission To Marsin olleen tyhmä, niin Interstellar se vasta hupsu onkin.

Lopusta oikeastaan ensimmäistä kertaa vasta näki sen, että Jonathan Nolan oli käsikirjoittanut elokuvan Steven Spielbergiä varten. Siinä he eivät enää pystyneet karkoittamaan spielbergiaanista henkeä elokuvastaan umpimielisellä tieteilyllään. Höpsöys ei ole pahaksi, jos höpsöyden vaan hyväksyy ja elää sen kanssa. Spielberg olisi luultavasti sen tajunnut ja tehnyt elokuvasta rehellisen vuoristorataseikkailun ja manipuloivine tunnekuouhuineen. Nolan halusi vain selittää hieman tiedettä siinä sivussa ja samalla nostaa itsensä jumalaksi, koska vain jumala voisi keksiä moisen tempun.

Mutta komeahan Interstellar oli. Teatterispektaakkeli kaikin puolin. Harmi vain, että Suomen olosuhteissa tyydytään 2K DCP:hen, joka on aika pirun kaukana 70mm-filmistä. Sentään Nolan on valvonut, että DCP näyttää värimäärittelyltään mahdollisimman samalta kuin filmiltä. Silti, olisihan se ollut enemmän elämys, kun esitysformaatin eteen olisi lätkitty ylväitä etuliitteitä. Silloin olisin ehkä ostanut paremmin Nolanin ylväyden.