Avainsanat

, ,

GOJIRAThe Dissolvessa oli noin kuukausi sitten kolumni siitä, kuinka Hollywoodin spektaakkeli-inflaatio on syönyt elokuvien magian. Kun lähes joka viikonloppu teattereihin saapuu toinen toistaan tehostevyörytetympiä teltantolppia, niin millä tehdä enää vaikutus yleisöön, joka on jo nähnyt kaiken. Gareth Edwards tekee Godzillalla tempun, joka on liiankin simppeli: jättämällä suuren osan tuhosta näyttämättä.

Jos et ole elokuvaa vielä nähnyt, niin suosittelen lopettamaan lukemisen tähän. Elokuvan muutamat yllätykset kun paljastuvat kirjoituksen aikana.

Edwardsin tulkinta japanilaisesta hirviöklassikosta yrittää riisua campin pois kumipukuisesta hahmostaan viemällä huomion itse päähirviöstä pois. Pääosassa on Aaron Taylor-Johnsonin näyttelemän sotilaspojan traaginen perhekohtalo, joka kytkeytyy yhteen elokuvan antagonisteina toimivaan MUTO-pariskuntaan. Sotilaspoika haluaa pelastaa perheensä ja isäpappa (Bryan Cranston) haluaa selvittää, mikä aiheutti hänen vaimonsa (Juliette Binoche) kuoleman ydinvoimalaturmassa. Näkökulma pysyy koko elokuvan ihmisissä, joita ei kiinnosta hirviön tuhoaminen, vaan selviytyminen.

Tämän takia Edwards voikin täysin perustellusti jättää näyttämättä huolella valmistelevansa set piecensä, koska hahmoja on turha näyttää juoksemassa pilvenpiirtäjien sortuessa. Siinä missä nykyinen Hollywood-spektaakkeli haluaa vyöryttää tuhoa ja toimintaa katsojalleen sopivin väliajoin, on Godzilla tuhokohtaustensa kanssa kuin pienen budjetin rajoitteilla toimiva hirviöelokuva. Kun tuhoa syntyy, niin siitä joko leikataan suoraan tuhojen seurauksiin tai näytetään vain pieniä pätkiä televisioissa. Efekti toimii, koska kohtaus kohtaukselta odotus kliimaksia kohtaan nousee ja kun lopulta kamera näyttää huolella varjellun Godzillan kantapäästä tämän päähän, on kylmiltä väreiltä vaikea välttyä. Silloinkaan Edwards ei näytä Godzillaa tositoimissa vaan antaa vasta esimakua siitä, että päämonsteri on jumalattoman massiivinen ja se jättää allensa hirvittävän tuhon. Kun lopussa vihdoin hirviöiden annetaan ottaa yhteen, se kirjaimellisesti tuntuu kliimaksilta.

Sen takia pystyin antamaan anteeksi elokuvan heikkouksia. Edwardsilla on yritystä ujuttaa sanoma elokuvaan ja onnistuukin välillä herättämään ajatuksia ydinvoimasta tekemällä hirviöistään säteilyn kasvatteja. Mitenkään hirvittävän syvälle ei elokuva pohdinnoissaan pääse, eikä campistakaan lopulta hirveän paljoa eroon pääse. Itse en ainakaan pystynyt epäuskoista nauruani peittämään, kun pahismonsteri hedelmöitti itsensä ydinkärjellä. Ihmishahmotkin jäävät muutaman tempun poneiksi, joilla on motiivi, mutta ei juuri muuta virkaa. Siksi ajan käyttäminen heihin tuntuu välillä turhauttavalta. Varsinkin kun pääosassa oleva lihavuori Taylor-Johnson ei saa hahmoonsa ladattua mitään tunnetta, vaan on kylmä ja tunteeton etenijä. Kontrasti Cranstoniin on varsin hirvittävä, mitä heidän yhteiset kohtauksensa varsinkin korostivat. Ken Watanaben roolikin jää lähinnä suurien muistutusten huolestuneeksi latojaksi, joka ilmestyy kuviin aina päätänsä käteensä nojaten.

Elokuvalle ei olisi välttämättä selkeämpi hyvä-paha-jako ihmisten keskuudessa tehnyt yhtään pahaa. Siitä esimerkkinä on vaikka Jurassic Parkit, missä dinosaurukset ovat uhka, jonka pahikset omilla teoillaan saivat aikaan. Nyt ihmiskunnan rooliksi jää antagonistin rooli, joka joutuu seuraamaan ja kärsimään vierestä, kun omat luomukset ja jumallisko pistävät ranttaliksi tuhoten kaiken tieltään.

Siksi Edwardsin Godzilla tuskin jää elokuvahistoriaan 2010-luvun teltankeppien klassikkona, vaikka onkin jo tienannut sievoisen summan rahaa ja käynnisti jatko-osien suunnittelun. Silti uskallan jo nyt todeta, että se on luultavasti vuoden 2014 ainoa megaelokuva, jonka ajattelemisestakin tulee hyvä mieli. Siihen sen tarvitsi vain ottaa Tappajahailta pari temppua omiin nimiin ja erottua joukosta edukseen.