Ei tässä yli puolen vuoden taukoa pitänyt tulla. Pahoittelen ensimmäisenä sitä. Toisekseni haluan pahoitella tulevien listojen pituuksia. Se on aika iso syy siinä, että tauko venyi näinkin pitkäksi. Nyt nämä tulevat. Lupaan sen!
Kun aloin tekemään listaa, niin huomasin selkeän aikajakson ensimmäisen ja jälkimmäisen puoliskon elokuvien välillä. Myöhemmät kun olen nähnyt teini-ikäisenä, jolloin innostus elokuvaan alkoi olla syvempää ja syvällisempää. Niistä elokuvista olen todella inspiroitunut ja löytänyt sen rakkauden, joka toivottavasti tulee välittymään myöhemmistä teksteistä.
Nämä elokuvathan ovat sitä itseään; eli pallihien, rasvan, lyijyn, veren ja patriotismin hajuista toimintahuttua, jota sukupolveni on ahminut oikein urakalla. Uskokaa tai älkää, näidenkin kautta voi päästä ”parempien” elokuvien pariin.
50. Days Of Thunder
Lapsuuden elokuvasuosikkini tuntuvat nykypäivänä aivan käsittämättömiltä. En nimittäin nykypäivänä pysty järjellä mitenkään selittämään, miksi pidin aikoinani Days Of Thunderista aivan tolkuttomasti. Toisaalta pidin myös Youngbloodista ja Mestarit-elokuvistakin, joten makuani ei voi kauheasti muutenkaan järjellä selittää.
Days of Thunderhan on aivan käsittämätön elokuva. Nascarien maailmaan sijoittuva autoelokuva on vain ja ainoastaan Tom Cruisen show, jossa nuori rämäpää oppii hillitsemään itsensä ja ottamaan vastuuta. Siinä se.
Onhan elokuvassa toki romanssiakin ja Tony Scottille ominaiseen tapaan komeasti kuvattua ja ohjattua ajelua, mutta eivät nekään oikeuta kahden tunnin kestoa. Nykyään siis. Lapsena en edes tajunnut mitään. Kunhan autot sanoivat vrumm vrumm ja välillä pelti rytisi. Ja tämän kautta minä opin tykkäämään Tony Scottista, joka osaa tehdä näyttävää ja vakuuttavaa jälkeä. Sellainen vetoaa nuoreen mieleen.
49. Ford Fairlane
Taas päästään lapsuuteeni. Ajat Oulussa olivat hienoa aikaa elokuvaharrastukselleni, koska tapasin aina isäni kanssa katsoa myöhäisillan elokuvatarjonnasta ihan mitä sattuu, eikä vanhempien valvonta rajoittunut paljoa mihinkään. Paitsi Taksikuskiin, Rosemaryn painajaiseen, Terminator 2:een ja Pulp Fictioniin. Kaksi viimeistä katsottiin salaa.
Tätä ei tarvinut katsoa salaa, vaikka olisi ehkä pitänyt. Ford Fairlane kun on mitä pahinta tavaraa kaikesta kielletystä innostuvalla pikkuvekaralle. Oli väkivaltaa, seksiä, päihteitä, kiroilua ja päheä sankarihahmo.
Lapsena asiat kuten hahmojen kasvu ja käsikirjoitus ovat aivan yhtä tyhjän kanssa. Tärkeintä on sopiva määrä räjähdyksiä ja toimintaa, jotta paheille altis nuori mieli ei tylsisty. Ja niillehän Ford Fairlane rakentuukin. Ja seksille ja kiroilulle.
En rehellisesti ymmärrä, miksi Ford Fairlanea väheksytään Renny Harlinin tuotannossa. Toki se on dekkaritarinana varsin löysä, mutta sitä paikataan hyvin räävittömyyksillä ja yleisellä cooliudella. Mielestäni esim. Cliffhanger on paljon huonompi elokuva. Toisaalta nostalgia tuppaa vääristämään ajatuksia varsin reippaasti.
48-46. Evil Dead, Evil Dead 2 & Army of Darkness
Sam Raimin merkitystä kauhu- ja eksploitaatiorakkauteni kanssa ei voi väheksyä. Hänen ohjaama Evil Dead-trilogia kun on – nimenomaan on – yksi kovimpia kauhusaagoja koskaan.
Ensimmäinen Evil Dead oli muutaman muun halpiskauhun kanssa loistava näyttö siitä, että uhkaavaa ja brutaalia kuvastoa voi tehdä, vaikka rahaa ei ole. Pelkkä visio ja kokeilunhalu riittäisivät. Silloin elättelin vielä ohjaajahaaveitani, ja Evil Deadin kaltaiset elokuvat vain ruokkivat unelmointia.
Sitten näin toisen osan ja tajusin kuolevaisuuteni. Raimi päästi kaiken irti ja eteeni paljastui yksi hervottomimmista kauhukomedioista ikinä. En osannut edes varautua siihen, mitä eteeni suollettiin. Irtoraajojen seassa oli niin paljon huumoria, etten edes voinut havainnoida kaikkea. Vastaavaa hurmokseen on viimeksi yltänyt The Cabin In The Woods.
Army Of Darkness on selkeästi trilogian heikoin osa, mikä ei tosin ole edes pahasti sanottu. Evil Deadin uhkaavuudesta siirryttiin täysin fantasiamaailmaan, mikä tosin luotiin varsin mainiosti. Tässä vaiheessa jo tajusin, ettei minusta olisi moiseen mielikuvituksellisuuteen, mitä Raimi osoitti trilogiallaan.
Samalla syntyi ikuinen arvostukseni Bruce Campbellia kohtaan. Ensimmäisen osan ahdistuneesta nuoresta kasvoi toisessa osassa one-linereita suoltava, moottorisahakätinen kovanaama, jonka kovuus vain kasvoi kolmanteen osaan tultaessa. Hieno mies!
45. Scream
Kun Scream tuli aikoinaan ensimmäisen kerran televisiosta, oli siinä uskomatonta kielletyn hedelmän makua. Tulihan tv:stä kauhua aiemminkin, mutta vanhoissa elokuvissa ei ollut samanlaista kollektiivista huumaa. Scream oli kumminkin aikoinaan ensimmäinen innostusta herättänyt kauhuelokuva vuosikausiin. Ja se oli ensimmäinen kauhuelokuva, jonka koskaan näin.
Scream tuntuikin aikoinaan yhdistävän hyvin verisyyden ja sopivan rennon tunnelman. Sen piinaavuus ei ollut psykologista, vaan enemmän uhkaaviin hetkiin ja verilotraukseen perustuvaa. Se tuntui nuoresta pojankoltiaisesta hyvältä sekoitussuhteelta verrattuna esim. Manaajan käyttämiin keinoihin.
Wes Cravenin post-modernin slasherin vinkkailut menivät tietenkin nuorena ohi, ja juuri siitä syystä Screamin katsominen on liki mahdotonta nykyisin. Vitsit pomppivat liikaa silmille, kun elokuvan muistaa muuten täysin ulkoa, eivätkä ne ole kestäneet aikaa juuri ollenkaan.
Toisaalta on onni, että Scream oli se elokuva, jolla menetin kauhuneitsyyteni. Myöhemmässä iässä näkemäni klassikot ja rahastukset kun saivat mainion vertailukohdan elokuvasta, joka irvailee niille kaikille samaan aikaan.
44. Snatch
Joskus oli aika, jolloin arvostin cooliutta ennen sisältöä. Silloin Guy Ritchien kaltainen ohjaaja saattoi tehdä täsmäiskuja minun kaltaisteni elokuvaharrastajien makuhermoon. Eihän Snatchissa paljosta muusta ole kyse kuin hassuista hahmoista, coolista dialogista ja tylystä väkivallasta. Ja sellainen iski esipuberteettiseen.
Oikeastaan Snatch oli lähtölaukaus elokuvaharrastamiseeni 2000-luvun alussa. Innostuin britti- ja rikoselokuvista niin paljon, että voisin melkein väittää vuosituhannen ensimmäiset vuodet menneen pelkästään rötöstelyjä katsoen. Ja suurin osa väännettiin briteiksi. Siitä voin syyttää vain ja ainoastaan Ritchietä.
Mutta sentään Snatch on hyvä elokuva. Ritchiellä oli nimittäin aikoinaan sen verran kova tiimi takanaan, että rikostarina pysyi kasassa, vaikka hahmoja oli vaikka muihin elokuviin jaettavaksi, eikä uutta sanottavaa juurikaan ollut. Snatchissa oli myös samanlaista visuaalista energiaa, mitä Matrix ja muut aikansa tuotokset toivat katsojien nähtäväksi. Ja se oli vetoavaa.
43 & 42. The Rock & Armageddon
Michael Bayta on nykyisin helppo vihata. Miehen muovinen visuaalisuus ja machoilun sekä nationalismin uusille tasoille vievä paatos on viety Transformerseissa niin yli, ettei siihen voi enää suhtautua ironisen välinpitämättömästi. Oli kumminkin aika, jolloin ei tarvittu ironiaa tai välinpitämättömyyttä nauttiakseen miehen tuotoksista.
Peräkkäin tulleet The Rock ja Armageddon ovat ansiokkaita aivan eri tavoilla. The Rock kun on aidosti näyttävä ja jännittävä toimintatrilleri. Tajusin sen jo reilu kymmenen vuotta sitten ja tajuan sen edelleen. Bay pitää langat visusti käsissään ja luo jopa pahiksen, joka liikkuu harmaalla alueella. Tälle tehdään jopa sympaattisia ja inhimillisiä piirteitä. Myöhemmissä elokuvissa pahalta onkin poistettu inhimillisyys, mistä Armageddon on hyvä esimerkki.
Mikäpä olisi parempi paha kuin maata kohti syöksyvä meteoriitti, jota vastaan ei voi taistella kuin öljynporaajin ja ydinpommein. Taistelukumppanitkin ovat tavallisia työläisiä, jotka sattumoisin saavat paskan tehtävän. He eivät ole ultrakoulutettuja tappokoneita, vaan ihan tavallisia pulliaisia, jotka taistelevat maailman ja ennen kaikkea Yhdysvaltojen tulevaisuuden puolesta. Ja yksi heistä jopa uhraa itsensä messiaanisesti. Ja kuka sanoi, että Bay olisi hienovarainen ohjaaja?
Vaikka The Rock ja Armageddon osoittavat jo megalomanian piirteitä, niin totaalisesti Bay katosi kokaiini-itsevarmuuteen näiden jälkeen. Bad Boys 2 on ainoa 2000-luvun elokuva Baylta, jossa älyttömyyden paisuttelu toimii. Muut ovatkin olleet liki sietämättömiä.
41. Commando
Eivät serkkuni tienneet, kuinka pahasti tulivat turmelleeksi mieleni, kun hoitovuorollaan näyttivät 8-vuotiaalle minulle double billinä Blues Brothersin ja Commandon. Siinä oli täystuhoa kerrakseen yhdelle pienelle mielelle.
Olin ala-asteikäisenä todella suuri Arska-fani. En oikeastaan edes muista syytä sille, koska olin fani jo ennen kuin näin ensimmäistäkään hänen elokuvaansa. Ehkä Arnoldin massiivisuus vetosi Turtleseihin ja Prätkähiiriin seonneeseen vekaraan jo yksistään.
Commando ei suinkaan ollut ensimmäinen näkemäni Arska-elokuva, eikä suinkaan kovin, mutta se jaksaa viehättää silti vuodesta toiseen. Lapsena en osannut nähdä elokuvan kuvastoa campina, vaan eläydyin aivan täysillä väkivaltaan ja totaaliseen tuhofantasiaan. Nykyisin Commandoa katselee jo paljon vähemmän eläytyen. Sehän on silkkaa komediaa alusta loppuun.
Oikeastaan Commando osoittaa sen, miksi Arnoldin oikeat komediat eivät onnistuneet. Arnoldin hahmo kun on täydessä tohinassaan jo valmiiksi koominen: valtava ja pysäyttämätön lihaskone, joka voi suorilta käsiltä heittää vaikka puhelinkopin pois paikoiltaan. Kun tämän hahmon ympärille lähdetään kehittämään huumoria, niin se ei vain onnistu. Arnold kun on kuin vain tasan yhden asian osaava Hulk. Ja se yksi asia on tuho. Ja sen hän tekee paremmin, vakuuttavammin ja hauskemmin kuin kukaan muu.
Cigarette burns 
Lauri, huomasin vasta eilen tämän makoisan sarjasi ja katsoin ne kaikki ns. putkeen. Sanot, että lapsuuden ”… makuani ei voi kauheasti muutenkaan järjellä selittää”. Ajattelin ensin olla kokonaan kommentoimatta, koska omat lapsuuteni (aivan eri vuosikymmenellä!) mieleen jääneet katsomiskokemukset ovat ihan erilaisia.
Listallasi on toki monta sellaista filmiä, jotka minunkin mielestäni ovat hyviä. Mutta ns. klassikoita, vanhoja mustavalkoisia kanttikuvakoon (tai muita) listallasi ei monta tainnut olla. (Nyt menen vaikutelman ja muistikuvan mukaan, enkä tarkista.) Olettaisin siis, että Sinun nuoruudessasi (ja lapsuudestahan nyt molemmat puhumme) televisiosta joko a) ei tullut kovin paljon ns. klassikoita (Teema kanava on ollut olemassa 12 vuotta?) tai b) lisääntyneessä elokuva- ja kanavatarjonnassa klassikot ovat jääneet katveeseen – niitä ei ehdoin tahdoin katsottu, koska oli niin paljon muuta ns. kaupallisempaa, mainostetumpaa ohjelmistoa. Ja toiminnalliset elokuvat ymmärrettävästi vetosivat lapseen (mutta onhan Seitsemän samuraita!) Tai c) näit kyllä klassikoita, mutta niistä ei tullut tuossa vaiheessa elämäsi ”tärkeimpiä”.
Minun lapsuudessani kanavia oli paljon vähemmän, mutta elokuvien suhteen hieman kompensoiden se kapea tarjonta keskittyi ns. laatuun. Joten näin jo lapsena Ozut, Kurosawat, Eisensteinit, Wellesit, Hitchcockit, Antonionit, Reedit, Leanit, Ealing-komediat ym. tunnetuimmat klassikot – ja lisää myöhemmin Kokkolan Elokuvakerho Outolemmessä.
Tällä hetkellähän jokainen, minkä ikäinen hyvänsä, voi kartuttaa elokuvahistorian tietouttaan – ja minusta elokuvahistoria pitää tuntea – dvd-julkaisuilla (Suomesta tai ulkomailta hankituilla). Mutta tuo esimerkkilistasi viittaisi siihen tilanteeseen, mikä meillä elokuvakoulussa lienee tälläkin hetkellä, että ohjaajiksi opiskelevien nuorten elokuvahistorian tuntemuksessa on suuria aukkoja. Television filmitarjonta on ”monipuolistunut” eikä elokuvakerhojei enää niin paljon ole, tai ei olla asuttu Kavan näytösten alueella.
Tai sitten vain kiinnostusta elokuvahistoriaan ei elokuvaopiskelijoilla ole ollut ennen kuin seksikäs ala on muuten ruvennut kiinnostamaan. Tähän viittaisi myös se, että nykyisten ohjaajiemme elokuvahistoriantuntemus on vaihteleva. Onneksi koulussa kuitenkin – tietääkseni vieläkin – opettaa Peter von Bagh.
Sinullehan tätä ei tarvitse sanoa, mutta filmihistorian tuntemus on tietysti tärkeää jo sen takia, ettei tarvitse keksiä ruutia uudestaan – jos ei nimenomaan halua.
Tällaisia pohdintoja listasi herätti nyt, ja toistan, että tämä ei ollut kritiikkiä listaasi kohtaan, jossa on paljon hyviä elokuvia ja paljon sellaisia, joita en ole nähnyt.
Kiitos, Hannu, kommentistasi. En olisi kritiikkiäkään paheksunut, päin vastoin. Rakentava palaute on aina tervetullutta ja jopa suotavaa.
Vaikka minulla on vielä 40 elokuvaa listaamatta ja epilogikin tekemättä, niin vastaan kumminkin. Nostamiasi aiheita kun käsitellään niissä. Olet nimittäin aika monessa asiassa jäljillä.
Lapsuuteeni liittyi vähän noita kaikkia. En muista silloisesta elokuvatarjonnasta paljoakaan, mutta voisin väittää, että klassikot ainakin vähenivät kaupallisen tarjonnan kasvaessa. Ainakin mainoskanavat näyttivät vain ja ainoastaan isompia ja tunnetumpia elokuvia ja vanhimmat olivat 70-luvulta. Toinen juttu liittyy ns. yhtenäiskulttuuriin: silloin katsottiin samoja elokuvia kuin kaverit ja ne väistämättä olivat aikansa pop-hittejä. Klassikkojen vetoavuus oli todella vähäistä.
Oikeastaan isoin asia kohdallani oli se, että lähipiirissäni ei ollut ns. klassisen maun omaavia elokuvan rakastajia juuri lainkaan. Vanhempani olivat nähneet oman nuoruutensa ns. isot elokuvat ja suurinta osaa niistä en saanut katsoa. Ymmärrettävästi. Isossa osassa elokuvakasvatustani ollut serkku taasen katsoi paljon genre-elokuvia ja silloisia nykyelokuvia. Klassikkoja ei vain yksinkertaisesti suositeltu tai tuotu nähtäväkseni. Tätini toki jotain näytti, mutta menivät enemmän viihdepuolelle. Ja nuorempana inhosin niitä.
Myönnän nyt heti, että klassikkopuolella minulla on aivan järjettömiä sivistysaukkoja. En ole nähnyt esim. yhtään Bergmania, Tarkovskia tai Ozua. Kurosawalta, Eisensteinilta, Langilta ja Godardiltakin vain yhden tai kaksi elokuvaa. Olen toki lukenut paljonkin heistä ja heidän vaikutuksista nykyohjaajiin, mutta en ole nähnyt elokuvia. Siihen on parikin seikkaa: a) palvoin lukioikäisen 1970- ja 1990-lukua, b) elokuvahistorian opettajani sytytti minussa suurvihan Godardia kohtaan. Pidin nimittäin Viimeiseen hengenvetoon -filkkaa aivan järkyttävänä paskana. Olen ehkä vähän alkanut vähitellen lämpeämään uudelle aallolle, mutta Godardiin en ole uskaltanut tarttua.
Mutta joo, sinulla on pointteja, jotka pitävät kohdallani paikkansa. Ohjaajalupauksiin en uskalla ottaa kantaa. Voi hyvinkin pitää paikkansa. Ainakin uuden polven lupauksista Helander palvoo Spielbergiä, eikä tuskin hirveästi arvosta ns. klassikkomiehiä. Tai mistäs minä tiedän.
Sen tiedän, että Von Bagh opettaa edelleen. Muutamia kommenttejakin olen kuullut, eikä ne uuden polven nousevilta lupauksilta kovin mairittelevia ole. Elitismi ja ”ennen oli kaikki paremmin” -asenne hieman korpeaa tyyppejä, joiden luovuuden esilletuontiin kelpaa digikin. Ja hyvä, että kelpaa, koska vain sillä tavalla uusi kuvausformaatti voi kehittyä.
Lähti vähän lapasesta. Onneksi tästä saa ammennettua tuleviinkin teksteihin.
Mitäs vuosimallia mahdat olla? Mietin että jos näit ekan kauhuleffasi Screamin vasta telkkarissa.. Vai menetitkö kauhuneitsyyden vaan myöhään (no judgement :)!). Itse sniikkasin alaikäisenä sen katsomaan leffateatteriin. Lotrattiin meikeillä että mentäis 16-vuotiaasta. Miehenä ei varmaan olisi tosin yhtä toimivaa, heh. Niin ja Vaasankadulla oli vuosikausia vuokraamo, missä kaikki leffat oli 9 markkaa, sieltä sai haettua Elm Streetit ja muut kauhurainat vaikkei yltänyt tiskille, heh.
88, enkä ollut varhaiskypsä kauhun suhteen. 🙂 Legendaarisesta Tuiran Videosta sai kanssa elokuvat vuokrattua, vaikka ikää ei ollut. Kaikki huonoimmat toimintaleffat tuli vuokrattua 10 markalla. Hienoa aikaa!
Arskan ja Syltyn fanittamisessa 8-40-vuotiaiden miesten keskuudessa täytyy olla osittain kyse tiedostamattomasta isähahmon/korvikkeen etsimisestä: ei roolimallin hakemisesta, kuten aiemmilla sukupolvilla näiden idolisoidessa Clark Gablea, Gary Cooperia, Steve McQueenia ja Clint Eastwoodia. Mainituthan osasivat myös näytellä ja heissä oli karismaa. Arska ja Syltty puolestaan huokuvat massiivisessa fyysisyydessään turvallisuudentunnetta kaikessa supermiesmäisyydessään: he ovat katoamattomia ja voittamattomia ikihonkia, joiden hauisten suojassa voi jättäytyä passiivisen sivustakatsojan rooliin ja luottaa asioiden luistavan omalla painollaan.
Miten ihmeessä Raimi taantui Disney-fantasioiden paketoijaksi?
Tuohon teoriaan on helppo yhtyä.
Täällä on hyvää keskustelua! Ja hyvä blogi. Kiitos ihmiset. (Provosoin vähän twitterissä, kun en ollut saanut vielä ”aamukahviani” – eli teetä. Ihanteeni on http://www.davekehr.com).
Scream ja Snatch. ❤ Ei mulla muuta. (No The Rock on kyllä kans kova.)
Niin valitettavaa kuin se onkin, tämän päivän elokuvaharrastaja on rakennettava elokuvasivistyksensä lähes kokonaan itse, enää ei ole televisio tukemassa toimintaa (Teeman elokuvatarjontakin heikentyy koko ajan). Onneksi on dvd, BD ja internet, joiden syövereistä löytyy lähes kaikki mahdolliset tärkeät teokset. Rahaahan se tietysti vaatii ja paljon, sen voin sanoa ihan omakohtaisen kokemuksen kautta.
Mielenkiintoinen lista, vaikkakaan ei ihan omaan makuuni – ainoastaan Evil Dead on sellainen elokuva, jonka näistä kelpuutan 50:n parhaan elokuvan joukkoon. Hannua komppaan siinä asiassa, että filmihistorian tuntemus on tärkeää, toivottavasti sinulla on kiinnostusta sen kahlaamiseen. Tuo Dave Kehrin blogi on tutustumisen arvoinen paikka, suosittelen.
Peter von Baghista ja elitismistä sen verran, että mies kyllä tietää mistä puhuu. Hänen asenteensa voi olla raivostuttava, mutta on siinä pointtikin: kyllä elokuvilla tuntui ennen olevan enemmän ja painavampaa sanottavaa kuin nykyään. En kiellä etteikö tällaisiakin uusia elokuvia tulisi vastaan, mutta popcorn-tarjonnassa niiden määrä on hävettävän vähäinen.
Tämä blogi laitetaan seurantaan, mielenkiintoista asiaa.
Aloin miettimään kommenttiasi, koska alkuun mietin, mitä höpäjät, koska internet ja digitaaliset formaatit tuovat liki kaiken elokuvan ihan kenen tahansa tarjolle äärimmäisen helposti. Vähänkään jos on kielitaitoa, niin ulkomaiden tarjonta on parin klikkauksen päässä ihan sopuhintaan. Mutta sitten muistin television. Sitä helpompaa väylää elokuvan pariin ei ole juuri rahan takia. Taikalaatikko kun kaikkien kotoa löytyy ja televisiokanavilla olisi mieletön mahdollisuus toimia tietynlaisina portinvartijoina. Sen sijaan bondit ja gladiaattorit tulevat päivästä toiseen ties kuinka monetta kertaa. Elikkä tuomitsemisen sijasta komppaan kommenttiasi.
En tiedä kahlasitko aiempia listoja läpi, koska ideahan ei missään mielessä ole listata parhaita elokuvia. Jos ne listaisin, niin lista olisi hyvinkin erinäköinen. Sen sijaan ideana on tuoda esille itselleni tärkeitä elokuvia, sellaisia joiden kautta olen löytänyt rakkauden ja kiinnostuksen elokuvaan. Kovin mairittelevahan tämä lista ei ole kannaltani, mutta on ollut hauskaa itsetutkiskelua. Ja on todella hienoa, että se on myös sinusta mielenkiintoinen!
En missään nimessä halua täysin tuomita von Baghia. Hänen merkitys suomalaiselle elokuvakulttuurille on niin valtava, että jo pelkästään tuo mittaamattoman suuren arvostuksen häntä kohtaan. En vain nuoremman sukupolven katsojana ja elokuvaharrastajana täysin yhdy hänen ja monen muun Filmihullun kirjoittajan pessimismiin ja kyynisyyteen. Itse kun koen, että moni ikäiseni harrastaja on todella kiinnostunut elokuvan historiasta ja muustakin, kuin perusteattereiden tarjonnasta.
Itse kiitän kommentistasi, joka oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Pyrin jatkossakin kirjoittamaan, jos en aina asiaa, niin ainakin mielenkiintoisesti.
Heh, näin siinä käy kun pää ja kädet eivät toimi samassa suhteessa. Huomasin siis kyllä, että listasi käsitteli tärkeitä elokuvia eikä parhaita, mutta kommentoidessani asia vääntyi toiseen muotoon.