Viikko ja sitten pärähtää. Meinaan dokkareita niin maan penteleesti.
Docpointissa on taas tänä vuonna hirveä määrä vähinäänkin kiinnostavia dokumentteja, ja kuluttajalähtöisesti poimin ohjelmistosta muutaman mielenkiintoa herättävän elokuvan esiin. Jaoin valinnat vielä eri teemojen alle, jotka itse koen festivaalien tärkeimmiksi.
Ihmiset:
Sara Broosin ohjaus kummisetänsä vaikeuksista rakkaudessa näytettiin loppusyksystä Doc Loungessa ja luotettavat lähteeni totesivat dokumentin katsomisen arvoiseksi. Avoimuus voi olla päällekäyvää ja luotaantyöntävää, mutta aihe pitää kuulemma kiinnostuksen yllä.
New York on kaupunkina kiehtova historiansa vuoksi, ja siihen tarttuu Men At Lunch. Ihmisten ja työntekijöiden kautta kerrotaan ”maailman hienoimman kaupungin” tarinaa, jossa siirtolaiset ja työmiehet ovat isossa osassa.
Utøyan joukkosurma on varsin tuore aihe, eikä aiheesta ole helppoa tehdä dokumenttia sortumatta sosiaalipornoon tai ylisentimentaalisuuteen. Varsinkaan kun kameran edessä on saarelta selviytyneitä kertomassa tarinoitaan. Toivotaan parasta, koska aihe on kiehtova.
Yhteiskunta:
Oscar-ehdokkaaksi tänä vuonna yltänyt The Gatekeepers avaa Israelin ja Palestiinan välistä sotaa sen alusta tähän päivään saakka Israelin salaisen palvelun miesten kautta. Aihe on arka ja mustavalkoiseksi värittynyttä, joten toivon, että The Gatekeepers pystyy kertomaan aiheestaan kiihkoa vältellen.
Yhdysvaltojen huumesota on yksi surullisimmista operaatioista ikinä. Porukkaa on linnassa hurjat määrät ja todelliset tulokset huumeiden kitkemisestä ovat mitättömät. The House I Live In kertoo tarinan näyttäen samalla ongelmat ja herättää kysymyksiä. Paljoa muuta ei voisi toivoa ennakkoon.
Kaupunkisuunnittelusta puhutaan nykypäivänä jatkuvasti, joten tanskalaisdokumentti ei voisi osua parempaan aikaan. The Human Scale kiertää ympäri maailmaa näyttäen kaupunkien nykyisyyttä ja miettii tulevaisuutta. Mm. Säilöttyjä unelmia kuvannut Heikki Färm on mukana tässäkin, joten ainakin kauniita kuvia on tiedossa, jos ei muuta.
Luonto:
Crude on yksi lukuisista Docpointin oikeussalidokumenteista, mutta aiheeltaan ehkä kiinnostavin. Öljy-yhtiö Chevronin ja sen töpeksimisiä Amazonilla kuvaava dokumentti näyttää myös ihmiset, joiden elämään ympäristörikokset vaikuttavat.
Parikin lähdettä on sanonut ennakkoon Leviathanin olevan Docpointin visuaalisesti häkellyttävimpiä elokuvia. Luontodokumentti yhdistyy teollisen kalastuksen karuun kuvaukseen.
The Tsunami And The Cherry Blossom
Viime vuoden Docpointissa säväyttäneen Wastelandin ohjanneen Lucy Walkerin tuorein teos on vain vähän yli puolituntinen, mutta uskon ajan olevan tehokkaasti käytössä. Japanin tsunamin jälkeiseen aikaan sijoittuva dokumentti kuvaa lohtua menetyksen jälkeen kirsikkakukkien kautta. Wasteland onnistui jo kuvaamaan toivoa paikassa, jossa moista ei edes kuvittelisi löytyvän. Odotan samaa myös Tsunamilta.
Suomalaiset dokumentaristit:
Olli Sulopuisto sanoi tämän olevan must-see. Uskotaan. Olisi kiinnostanut kyllä muutenkin, koska isä-poika suhteen kuvaus siirtolaisuuden kautta voi parhaimmillaan koskettaa todella kovaa.
Säilöttyjen unelmien takaa löytyvän Oktober-tuotantoyhtiön viimeisin dokumentti saa Suomen ensi-iltansa Docpointissa, eikä aihe ole tälläkään kertaa mieltäylentävä. Oasis on hoitokoti, jonne transseksuaalit ja homot maya-intiaanit tungetaan kuolemaan. Herättää taatusti ajatuksia.
Petri Luukkaisen dokumentti on jo ennen ensi-iltaansa näkynyt ja kuulunut medioissa hyvin vahvasti. Miehen kokeilu elää ilman tavaroita on kieltämättä äärimmäisen mielenkiintoinen näinä materialistisina aikoina. Toivottavasti lopputulos on hypen arvoista.
Taide:
Kitaristi Jason Beckerin sairauskertomus ei ole festivaalien ainoita, eikä välttämättä paraskaan, mutta henk. koht. kiinnostavin. Jos muut dokumentin aiheet ovat synkkiä, niin tämän dokumentin optimistisuus on lääke, millä tarpomista jaksaa pidempäänkin.
Oskari Pastilan Täynnä Tarmoa ja BassoTV:lle ohjaama Keikka Bahamalla ovat olleet hersyviä dokumentaatioita. Koska tiedän jonkun verran Knucklebone Oscarin persoonasta, niin voin hyvin kuvitella, että Knuckleboneheadkin toimittaa hyviä nauruja useaan otteeseen.
The Pervert’s Guide To Ideology
Slavoj Zizek on hieno mies, jonka näkemykset ja mielipiteet ovat lähes poikkeuksetta aina ajatuksia kiihottavia. Siksi The Pervert’s Guide To Ideology on pakko nähdä.
Polanskin skandaaleja ollaan dokumentoitu viimevuosina hyvinkin ahkerasti, joten on hyvä aika kääntää katseet miehen filmografiaan. Ja mikäs sen parempaa kuin mies itse kertomassa siitä.
Näytöskohtaiset liput ovat jo myynnissä. Ainakin Tavarataivaan perjantain näytös on jo loppuunmyyty, joten hopihopi tutustumaan ohjelmistoon ja ottamaan liput talteen.
Lisätärppejä kannattaa seurailla Twitterin Docpoint-hashtagin alta. Festivaalien aikana kannattaa seurata minunkin tiliä, koska sinne tulee ensimmäisenä raportit näkemistäni elokuvista. Tännekin tulee raporttia myös festivaalien aikana, siitä ei kannata huolehtia.
Nähdään festivaaleilla!
Cigarette burns 