Film_projector6

Yle Teeman elokuvafestivaali on pyörinyt jo useamman päivän ja jatkuu vielä huomiseen. Ohjelmistoon voi tutustua tarkemmin täällä. Vaikka mukana on klassikkoja ja tuoreempia tärppejä, niin itse tartun sunnuntaina nähtävään dokumenttiin Side By Side. Sen teema kun on ajankohtainen keskiviikkona ensi-iltansa saaneen Hobitin kanssa.

Christopher Kenneallyn ohjaama ja Keanu Reevesin juontama dokumentti käsittelee elokuvan kuvausta ja tarkemmin sen formaattia. Kuten kaikki vähänkään elokuvaa seuranneet tietävät, on perinteinen filmi syrjäytymässä niin kuvauksessa kuin elokuvan esityksessä. Side By Side tuo kameran eteen lukuisia elokuva-alan ammattilaisia, nimekkäimpinä Martin Scorsese, James Cameron, George Lucas ja David Lynch, kertomaan näkemyksiään ja ajatuksiaan tekniikan kehityksestä. Samalla käsitellään elokuvan historiaa ja syvimmillään myös sitä, mitä elokuva oikeastaan on.

Itse käsittelen nyt vain Side By Siden radikaaleinta ajatusta. Dokumentissa kun heitetään ilmoille ajatus siitä, ettei digin huonous ole katsojan silmässä, vaan tottumuksessa.

Selvennetäänpä hieman. Elokuvia on esitetty filmiltä sen koko historian ajan ja 24 kuvan per sekunti -nopeus on vakiintunut äänifilmin yleistyessä. Siitäkin tulee kohta 90 vuotta. Seuraavat tekniset harppaukset ovat olleet värien ilmestyminen ja kankaiden leveneminen. Nyt ollaan jälleen uuden harppauksen edessä, kun filmin syrjäyttää digiprojektorit ja kovalevyt, joilta elokuvat esitetään.

Digitaalisen esityksen etuna on tasalaatuisuus. Siinä missä filmikopiot kuluvat ja kärsivät jokaisen esityksen aikana, pysyy digi samanlaisena kerta toisensa jälkeen. Ja jos numeroita katsellaan, niin digi on varsinkin 4K-resoluutiossa parempaa kuin filmi. Vastapuolelle numero ja laatu ovat aivan yhtä tyhjän kanssa, koska digin skarppius ja värien kylmyys eivät ole esteettisesti niin miellyttäviä kuin filmin rakeisuus ja lämpö. Itse kuulun jossain määrin jälkimmäiseen porukkaan, vaikka olenkin jo alkanut tottumaan digiprojektioihin.

Tämä vahvistaakin jo aiemmin heitetyn pointin. Digi on vieraannuttanut, koska se on jotain erilaista jopa silloin, kun se yrittää imitoida filmiä. Mutta onko digi automaattisesti laadultaan hyvää silloin, kun se on mahdollisimman lähellä filmiä, vai pitäisikö suunnan olla joku muu? Tämä uusi mahdollinen suunta on Hobitin esittelemä HFR.

HFR on lyhenne sanoista ”high frame rate”, eli elokuva esitetään normaalin 24 kuvan per sekunti -vauhdin sijaan 48 kuvan sekuntivauhdilla. Vauhdin tuplaamista ollaan perusteltu 3D-efektin hajoamisella ja kuvan muussaantumisella nopeita liikkeitä kuvaavissa kohtauksissa. Yhtenä argumenttina on myös käytetty 48 kuvan todenmukaisuutta – ihmissilmä kun havaitsee arvioiden mukaan 55 kuvaa sekunnissa.

Markkinapuheet ovat aina erilaisia kuin kokemukset. Niin tälläkin kertaa. Minun silmiini HFR sai Hobitin näyttämään videolle kuvatulta. Kuvan liike on liukasta ja siten tuo mieleen halvan televisiokuvan, mitä tuskin haetaan 200 miljoonaa dollaria maksaneelta elokuvalta. Samoin kuvan yliterävyys sai lähikuvat näyttämään liian realistisilta. Vaikka tiedotteiden mainospuheet väittivätkin ”todenmukaisuuden” upottavan katsojan paremmin elokuvaan, niin kohdallani kävi toisin. Ja muutenkin olen ihmetellyt, että miten kuvan todenmukaisuus auttaa elokuvan samaistuttavuutta, ja kuka ylipäänsä hakee elokuvilta todenmukaisia kokemuksia?

Mutta onko HFR kumminkin lopulta vain liian iso edistysaskel? Pitkää historiaa ja tottumusta kun ei noin vain saa pyyhittyä pois. Muutosten pitää tulla pienin askelin ja vauhdin tuplaaminen oli toistaiseksi liikaa omille silmille. Ja on ollut monille muillekin.

Muutoksia pitää kumminkin tulla. Digin hyödyt jäisivät vain logistisiksi, jos kehitystä ei tapahtuisi, kuten Side by Side todistaa useaan otteeseen. Digi, kuten myös 3D:kin, on vasta lapsenkengissä, joten elokuvan ystävän ei kauheasti kannata päiväuniaan menettää ja tyytyä hokemaan ”ennen oli kaikki paremmin” -mantraa. Digiä kun voidaan viedä suuntaan jos toiseen sen kummemmitta rajoitteitta. Toisin kuin filmiä. Ja lastentaudeista ollaan muutenkin pääsemässä eroon. Harjaantumaton silmä tuskin eroja edes huomaa.

Toisaalta muutoksiakaan ei kannata tehdä vain muutoksen vuoksi. HFR toki terävöitti kuvaa ja sai nopeat liikkeet näyttämään skarpeilta, mutta se tapahtui esteettisyyden kustannuksella. Kuvasta ei tullut parempaa, vaikka numeroilla moista voisi väittääkin. Todellinen vallankumous syntyykin vasta silloin, kun digikuvan paremmuutta ja näyttävyyttä voi kiistattomasti todistella ilman numeroita. Sen hetken tulon ennustaminen tosin riippuu aivan siitä, onko optimisti vai pessimisti. Onhan vieläkin ihmisiä, joiden mielestä vinyyli pieksee kaikki formaatit.