Avainsanat

,

Harvoinpa pitää elokuvavalinnoistaan kiittää jotain tahoa, mutta nyt on pakko. Kiitos Second Act -podcastille, koska ilman heidän mainiota podcastaustaan Princen toisesta elokuvasta, en olisi tähän elokuvaan koskenut pitkällä tikullakaan. En ole koskaan ollut Princen fani, eikä elokuvan surkea vastaanotto ennakkoluuloja parantanut. Kaikesta huolimatta pidin elokuvasta.

Genrejen sekasoppa ja egotrippi, nämä ovat lähtökohdat kliseiselle melodraamalle, joka on vielä jostain kumman syystä mustavalkoinen ja niin täynnä kaikkea, että onnistumisen pitäisi olla mahdotonta. Kaikesta hulluudestaan huolimatta elokuva toimii, vaikka ei Princestä välittäisikään. Oikeastaan Under The Cherry Moon sai minut arvostamaan Princeä enemmän kuin koskaan aiemmin.

On vaikea sanoa kuinka paljon elokuvassa lopulta on Princeä itseään, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että visio on hyvin pitkälti hänen päästään. Käsikirjoittaja Becky Johnston ja kuvaaja Michael Ballhaus ovat sitten tehneet voitavansa ja saaneet elokuvaan jonkun tolkun. Vähäistä se tolkku on, mutta se ei olekaan pointti. Elokuvan pointtina on juhlia Princeä kaikessa holtittomuudessaan. Prince ilveilee läpi elokuvan, esiintyy mitä älyttömimmissä asuissa, kuten kaikki muutkin hahmot, vie eroottisuutensa aivan uusiin sfääreihin ja miehen musiikki soi pitkin elokuvaa. Ja meikä diggasi.

Oikeastaan lisäarvoa elokuvaan toi miete siitä, että jos Kanye West tekisi juuri nyt pitkän elokuvan, niin se olisi jotain hyvin Under The Cherry Moonin tapaista. Kanyehan on tehnyt hiljattain parikin lyhytelokuvaa, joista viimeisin, Cruel Summer, on näkemättä, mutta ensimmäisessä lyhytelokuvassa Runaway oli jo tiettyjä yhtäläisyyksiä. On kiellettyä rakkautta, on överiksi vietyä tyylittelyä ja mahtailua. Cruel Summer tarjoaa ilmeisesti pelkästään viimeistä.

Mutta jos Kanye tekisi nyt pitkän elokuvan, siitä löytyisi nämä elementit: kielletty rakkaus, väärinymmärretty päähenkilö, muotia, miehen musiikkia ja mustaa kulttuuria vietynä vieraaseen ympäristöön. Tätä kaikkea on myös Under The Cherry Moonissa.

Tavallaan yhtäläisyyksiä voi vetää yleisemmälläkin tasolla. Kanye Westin ura alkoi hyvin perinteisellä hiphopilla, kuten Princekin teki aika perinteistä funkia. Myöhemmin urillaan miehet lähtivät taiteellisesti viemään itseään eteenpäin ja – ilkeästi sanottuna – irtaantuivat todellisuudesta. Kanyen vaikutusvaltaisuudesta nykypäivänä ja tulevaisuudessa voidaan olla montaa mieltä, mutta mies on matkalla samoihin käänteisiin kuin Princekin.

Samalla tavalla kuin Prince, on myös Kanye toteuttanut omia villejä visioitaan. Miehen kiertueet ovat maksaneet maltaita ja niiden toteutukseen on hyödynnetty mm. Jim Hensonin nukkepajaa ja Spike Jonzen ohjaajan taitoja. Levyt ovat menneet enemmän ja enemmän temaattisiksi ja henkilökohtaisiksi, mutta samalla myös isommiksi, genrerajoja rikkoviksi ja kunnianhimoisemmiksi.

Tästä yhtäläisestä tarinasta puuttuu enää pitkä elokuva, mutta jos miehen egon eeppisestä matkasta voi jotain päätellä, niin kovin kauaa sitä ei tarvitse odottaa. Ja todella toivon, että se ei ole Purple Rain, vaan aivan yhtä mahtipontinen kuin Under The Cherry Moon ilman, että sen esittämiseen tarvitaan 12 kangasta tai ruutua.