Avainsanat

, , , , ,

Matkalla on ollut yksi murheenkryyni jo pitkän aikaa. Francis Ford Coppola osti elokuvan oikeudet jo vuonna 1979, josta lähtien elokuvaa ollaan yritetty pistää aluille useaan otteeseen. Ideoiden muuttuminen konkretiaksi vaati kumminkin sen, että Coppola näki Walter Sallesin ohjaaman ja Jose Riveran käsikirjoittaman Moottoripyöräpäiväkirjat. Samat herrat ovat tämänkin elokuvan taustalla ja tiettyjä yhtäläisyyksiä voi elokuvien välille voi vetää. Muutakin kuin sen, että molemmissa ollaan matkalla.

Matkalla on siis Jack Kerouacin klassikkoromaani, jossa mies kirjoitti omaelämäkerrallisesti Beat-sukupolven alkuvaiheita. Kerouacin omaa ääntä edustaa Sal Paradise (Sam Riley), joka on aloitteleva, mutta luomisen tuskasta kärsivä kirjailijan alku. Ystäviensä kautta hän tutustuu vapaamieliseen ja energiseen Dean Moriartyyn (Garrett Hedlund), joka inspiroi Salia vuosien ajan. Salin ja Deanin ystävyys johtaa useisiin matkoihin, joissa jazz soi, viina virtaa ja naiset kiinnostaa.

Siinä missä Moottoripyöräpäiväkirjat oli dramaturgialtaan hyvinkin tavanomainen kasvutarina, on Matkalla huomattavasti vapaampi. Tunnelma on laitettu juonen edelle ja ratkaisu on mitä toimivin. Alkuperäisteoksen kahleetonta ja villiä kerrontaa ei yritetä toistaa yksyhteen, mutta ei myöskään väännetä väkisin tiettyyn muottiin. Annetaan tunnelman ja näyttelijöiden puhua puolestaan.

Tämä ratkaisu tukee varsinkin Dean Moriartya näyttelevää Garrett Hedlundia, joka ottaa roolistaan kaiken irti. Moriartyn spontaanius ja energisyys tulevat erinomaisesti esiin Hedlundissa, jonka rinnalla elokuvan muut näyttelijät jäävät täysin paitsioon. Jopa William S. Burroughsiin perustuvaa Old Bull Leetä näyttelevä Viggo Mortensen jää kuumottavuudestaan huolimatta Hedlundin varjoon. Myös neiti yksi-ilme Kristen Stewart yllättää eksyksissä olevana Marylouna. Nainen onnistuu olemaan kaikkea muuta kuin kylmän viileä, mistä hyvänä todisteena on hänen ja Deanin seksiä tihkuva tanssikohtaus.

Näyttelijöiden lisäksi elokuva onnistuu erinomaisesti ajankuvauksena. Sodan jälkeistä Amerikkaa kuvataan niin kaupungeissa kuin maaseudulla ja ajan henki ollaan tavoitettu loistavasti. Kaupungin muutoksessa nuoret viettävät aikaansa pienissä murjuissa ja jazz-klubeilla, joissa uusi musiikki villitsee nuoria. Maaseutu on taas pysähtynyt ja perinteisiin jämähtynyt, ja siksi loistava paikka itsensä etsimiseen. Molempien maailmojen kuvauksessa Salles tavoittaa tunnelmat täydellisesti ja katsojana on helppo vain antautua kuvavirran ja fiiliksen armoille.

Elokuvaa olisikin helppo kritisoida yksittäisten tunnelmien kavalkadiksi, mutta Sallesin ja Riveran tavoittama jazzmainen flow pitää elokuvan niin sulavassa liikkeessä, ettei soraääniä tarvitse esittää. Ainoa tyylirike on viimeisen kymmenminuuttisen turha solmujen sitominen. Asioita ei tarvitse selittää sanoin, kun viimeiset kaksi tuntia samoja asioita on päässyt havainnoimaan tunnelmien kautta. Luottakaa joskus kuviin!

Onko Matkalla romaaninsa veroinen? Ei tietenkään ole, mutta onko se edes mahdollista? Voiko kaunokirjallisuuden rajoja rikkonutta teosta millään tehdä niin, että se jäisi klassikoksi myös elokuvataiteen saralla, vielä kun elokuva valmistuu liki kuusikymmentä vuotta romaanin ilmestymisen jälkeen? Ajat ovat muuttuneet ja siten myös taidemuodotkin. Matkalla ei elokuvana millään voi enää olla yhtä sukupolvea määrittävä teos, nyt se voi vain kuvata aikaa, missä yksi sukupolvi koki syntynsä. Sen se tekee hyvin, ja siihen sen rahkeet riittävätkin.