Avainsanat

, , , , ,

Pojat ovat täällä taas! Ensimmäinen The Expendables toi tunnetusti 80-luvun isoimmat toimintatähdet samalle kankaalle ja tuloksena oli itseriittoisen tylsä tuote. Elokuvan ainoa tarkoitus tuntui olevan tekijöiden keskinäinen hupailu ja fanien tyydyttäminen pelkillä tutuilla kasvoilla. Juoni oli hitaampi ja tyhjempi kuin päätähtensä kunto, mutta ihmiset menivät siitä huolimatta teattereihin. Koska rahaa tuli, niin jatko-osa oli pakko tehdä. Ja nyt se on suuren fanipoikahypen myötä löytänyt tiensä teattereihin.

Siinä missä ensimmäisen osan juoni oli täysin unohdettava ja jonka ainoana puolustuksena tuntui olevan väite, ettei tuolla nimilistalla edes juonta tarvita. Jatko-osassa ollaan sentään tajuttu, ettei pelkkä onelinerien heitteleminen ja bensaräjähdysten ketjuttaminen toimi.

Elokuvan tarina lähtee käyntiin, kun ”korvattavat” lähtevät kostamaan ryhmäläisensä tappoa ja samalla yrittävät pelastaa kolmen tonnin plutoniumerän päätymisen väärän Vilainin (Jean-Claude Van Damme) (ehehe, mikä sanaleikki) käsiin.

Ei jatko-osankaan juoni omaperäisyydellä juhli, mutta nyt sitä sentään osataan rytmittää onnistuneesti ja siihen ollaan saatu mukaan motiivi, joka jopa kiinnostaa katsojaa. Juonen kliseisyyttäkin ollaan suht onnistuneesti peitelty ryhmän keskinäisellä fiilistelyllä. Jos viime elokuvassa hahmot keskustelivat ja hengailivat lähinnä vittuilemalla väsyneesti toisilleen, niin kakkososassa jopa fiilistellään. Mukana on useita kohtauksia, jossa ”uhrattavat” fiilistelevät keskenään kahvia keitellen ja paskaa jauhaen. Tämä tuo hahmojen välille uskottavaa veljeyttä ja elokuvaankin virkistävää vaihtelua machoilulle.

Pullisteluakin toki on, miten sitä voisi tuollaisella nimilistalla paetakaan. Onelinerit lentävät joka käänteessä, ruumiita tulee ja isoilla aseilla paukutellaan. Tällä kertaa toiminta sentään pysyy tajuttavana, koska leikkaus on maltillista ja kuvaus sopivan selkeää. Tottakai elokuvan sankarit voivat räiskiä pahiksia menemään ihan miten sattuu, mikä on tylsää, mutta muutama hahmoille vahingollinen ja siten ilahduttava yllätys ollaan saatu mukaan. Selkeää petrausta ensimmäisestä osasta.

Elokuvan suurin ongelma on ensimmäisestäkin osasta tuttu näyttelijäkaartiin ihastuminen. Pienissä rooleissa olevat Chuck Norris, Arnold Schwarzenegger ja Bruce Willis kun ovat elokuvassa mukana vain nimiensä takia. Heillä ei ole mitään merkittävää roolia, ja nekin kohtaukset sortuvat pelkäksi väsyneiden onelinerien toisteluksi, mitä muu elokuva onnistuneesti karttelee. Toki nämä hauskuuttivat ja ymmärrän, että miesten nimet tuovat katsojia teattereihin, mutta kun lopputaistelussa Arnold heittää jo kymmenettä onelineriaan peräkkäin, niin tulin miettineeksi, että raja on jo ylitetty.

Expendables-sarjan toinen osa ei vieläkään ole se nettifanien hekumoima ”kaikkien aikojen toimintaelokuva”, hyvä jos on edes tämän vuoden paras toimintapätkä, mutta umpisurkeaan ensimmäiseen osaan verrattuna toinen osa on ihan kiitettävä parannus. Nyt elokuvan parissa viihtyi ja olostaan pystyi nauttimaan, kun kankaalla tapahtuva toiminta oli saatu pinnallisesti siihen kuntoon, ettei se vituttanut. Jos pintaa syvemmälle lähtee, niin tyhjää tulee vastaan hyvin pian. Mutta puolustukseksi kelvannee nyt se väite, ettei tältä elokuvalta muuta voisi odottaakaan.