WandaVision

On hyvä jättää blogit lojumaan internetiin, koska kun kerran viidessä vuodessa tulee fiilis siitä, että nyt voisi jotain jopa kirjoittaa, niin se mahdollisuus on olemassa. Koska nyt se fiilis on, niin paukutellaan menemään muuallekin kuin kirjoituspöydän laatikkoon.

Katsoin nimittäin viikonlopun aikana Marvelin viimeisimmän suurtuotannon WandaVisionin. Niille jotka ovat asuneet tynnyrissä: WandaVision on Marvelin Disney+:aan tuottama tv-sarja, jossa Kostajiin kuuluneet Wanda ja Vision elävät 1950-2000-luvun amerikkalaisia tilannekomedioita muistuttavassa Westview’n esikaupungissa perhe-elämäänsä. Mutta kuten tiedämme, niin kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttää.

Aion muuten käsitellä sarjan tapahtumia hyvin yksityiskohtaisesti, joten jos sarja on näkemättä ja haluat välttää juonipaljastuksia, niin suosittelen lopettamaan tähän. Suosittelen myös palaamaan, kun sarja on nähty.

Sarja on ensimmäiset kolme jaksoa hyvinkin pätevää sitcom-pastissia. Wanda ja Vision ovat omia itsejään, eli ihminen ja kone, joilla on yliluonnolliset supervoimat. Sarja tekee huumoria siitä, kuinka tavallisessa naapurustossa nämä kaksi poikkeusyksilöä voivat oikein elää ilman, että heidän todellinen luontonsa paljastuu. On perheillalliset, naapuruston pihajuhlat sekä hassuja kommelluksia, kun Wanda tulee raskaaksi ja yhdeksän kuukauden prosessi tapahtuukin päivässä. Vaikka ensimmäisissä jaksoissa on jo pieniä vihjeitä siitä, ettei sarja tule olemaan vain tilannekomedioiden parodia, niin vasta neljännessä jaksossa homman jujua aletaan todella paljastaa.

Tässä vaiheessa sarja ottaa myös tyylillisen käännöksen lähemmäksi perinteisempää Marvelia. Kuvioon tulevat Captain Marvelista tutun Monica Rambeaux’n tytär Maria, jonka kautta takaumana kerrotaan, mitä ihmettä Westview’ssä oikein tapahtuu. Kuvioon tulevat myös erinäiset virastot ja niiden etsivät, joiden myötä sarja ihan tosissaan alkaa näyttää ja kuulostaa siltä, miltä Marvelien tuotannot ovat näyttäneet ja kuulostaneet vuodesta 2008 alkaen.

Tässä vaiheesa myös paljastuu, että koko kaupunki on Wandan mielenhallinnan vankina nostalgiamaailmassa, jossa hän elää perhe-elämää, jota ei koskaan saanut. Tässä vaiheessa tulee myös hyvin selväksi, että WandaVision on – tietenkin – jatkoa viimeisimmille Avengers-elokuville, joissa Vision kuoli. WandaVision onkin sarja Wandan traumoista ja surusta.

Vaikka WandaVision onkin osa jo lähemmäs kolmekymmentä elokuvaa kattavalle ”elokuvauniversumille”, niin juuri sen tapa käsitellä surua ja nostaa se keskiöön on täysin poikkeuksellista Marvelin tapauksessa. Marvelin elokuvat kun eivät ole muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tunnettuja siitä, että niissä käsiteltäisiin mitään ihmisyyteen tai oikeaan maailmaan liittyvää. Sankareiden sisäinen maailma jää paitsioon, kun on kiire tykittää massiivisia toimintakohtauksia kankaalle samalle kun luodaan pohjaa tuleville osille. TV:ssä ei tosiaan ole kiire ja ihastuttavasti WandaVision ei myöskään hirveästi käytä aikaa tulevan petaamiselle. Nyt ollaan hyvinkin sisällä Wandan sisäisessä maailmassa ja komediallisuudestaan huolimatta hyvin synkässä sellaisessa.

Sarjan tapa kuvata surun ja traumojen pakenemista sitcom-maailmaan on erittäin onnistunut monessakin mielessä. Sarjan aikana Wandasta paljastuu, että hän on katsonut sitcomeja aina, kun hänen elämässään asiat ovat olleet hyvin. Tästä muodostuu hyvinkin suora metafora nostalgian tuomalle turvalle, kun haluamme paeta kurjaa elämäämme. Klassisten sitcomien maailma on vielä sellainen, jossa hyvin harvoin oikean elämän vaikeudet tulevat esiin mitenkään. Niiden luoma turva ja helppous ovat parhaita väyliä eskapismiin. Näin myös WandaVisionissa, jossa ihan suoraan paetaan ikäviä tunteita maailmaan, jossa perhe on tärkein ja mikään ikävä ei voi tulla tuijottamaan kohti. Hauskasti tosin sarjassa ikävyydet joudutaan kohtaamaan, kun jakso jaksolta sitcom-parodiat lähenevät nykyaikaa. ”Ennen oli kaikki paremmin” pätee myös tässä.

Mutta vaikka pääasiassa sarjassa pysytellään Wandan mielessä ja sitcomeissa, niin sarjassa vietetään myös paljon aikaa ”oikeassa maailmassa” etsivien ja armeijakörmyjen seurassa. Tämä on sarjan tylsintä antia, koska näiden tehtävä on olla katsojalle asioita selventävä osuus. Hahmojen tehtävänä on tykittää selityksiä sille, miten kaikki näkemämme oikein onkaan mahdollista ja siten heihin ei muodostu mitään sidettä. Kuvallisesti nämä osuudet ovat myös hyvin perinteistä amerikkalaista toimintatrillerikuvastoa ilman kunnon persoonaa. Sen kuuluukin tasapainottaa ja kytkeä tapahtumat ”oikean maailman” kontekstiin, mutta silti en kokenut näitä osuuksia täysin onnistuneiksi.

Loppua kohti sarja muuttuukin perinteisemmäksi supersankarikertomukseksi, jossa on oikea pahis ja Wandan tekojen kyseenalaisuudelle annetaan armahdus. Viimeinen jakso varsinkin vähän lässähtää, kun se on kokonaisuudessaan yksi iso taistelu supersankarien voimankoitoksineen. Tämä on jossain määrin vähän harmi, koska pitkään WandaVision tekee asioita niin omalaatuisesti ja rohkeasti, että se vetoaa jo itsessään.

Vaikka eniten innostuinkin sarjassa sen tematiikasta ja kuinka se käsittelee surua, niin se on myös toteutukseltaan varsin mainio. Sarjan on ohjannut kokonaisuudessaan Matt Shakman, jolla on kokemusta mm. It’s Always Sunny In Philadelphian ja You’re The Worstin ohjaamisesta. Tämä näkyy siinä, että tilannekomedioiden historia ja konventiot ovat hyvin hallussa. Homma ei kaadu siihen, että maailma olisi epäuskottava, vaan tilannekomedia aidosti toimii. Tässä auttaa myös Elizabeth Olsenin ja Paul Bettanyn heittäytymiskyky. Molemmat pudottelevat dialogia tiukalla tahdilla ja toilailevat tavalla, mikä naurattaa ja samaan aikaan vinkkaa silmää. Sivuosassa loistaa myös Kathryn Hahn heidän naapurina, joka kommentoi sarkastiseen sävyyn naapuruston tapahtumia.

Sarjassa ilahduttaa myös se, että näyttelijät saavat ihan oikeasti aikaa ja tilaa näytellä. Varsinkin Olsen pääsee pistämään parastaan niin komediennena kuin suruaan tukahduttavan leskenä, joka ei löydä keinoa tunteittensa purkamiseen. Elokuvissa hänen roolinsa on ollut tuijotella uhkaavasti ja heitellä loitsuja keskellä taisteluja, mikä on kuvannut täydellisesti Marvelin lähes tuhlailevaa tapaa haalia nimekkäitä ja lahjakkaita näyttelijöitä rooleihin, joissa ei oikein pääse tekemään mitään.

Onnistunutta on myös se, kuinka hyvin kokonaisuus on mietitty sarjaformaattiin. Netflixin Marvel-sarjoista paistoi pikkaisen liikaa se, ettei 13 jakson kestoa oikein pystytty täyttämään kunnolla, minkä vuoksi mukaan mahtui paljon filleriä. Yhdeksän noin puolituntista jaksoa WandaVisionissa kantaa täydellisesti ja jaksot toimivat omina kokonaisuuksinaan. Vaikka en katsonut sarjaa sen alusta asti jakso per viikko -tahdissa, niin kaikesta näkee, että näin sarja oli suunniteltu esitettäväksi.

WandaVisionia voi mielestäni siis pitää hyvinkin onnistuneena tv-sarjana. Vaikka en täysin siinä kaikesta pitänytkään, niin se onnistuu tekemään monia asioita sen verran hyvin ja onnistuneesti, että jopa sen luonne Marvel-koneiston osasena ei valtavasti häiritse. Enemmän häiritsee sarjan ympärillä pyörinyt hype- ja spekulaatiokoneisto, mutta se on oman blogautuksensa aihe se. Sitä ei kyllä kannata jäädä odottamaan.