Avainsanat
Anna Faris, Ben Kingsley, Gustaf Hammarsten, Larry Charles, Sacha Baron Cohen
Brittiläinen Sacha Baron Cohen löi itsensä läpi 2000-luvun vaihteessa tv-ohjelmallaan Da Ali G Show, jossa tämä Stainesilaisena räppipää Ali G:nä piti omaa talk showtaan. Ohjelman ideana oli piilokameramaisesti tuoda ihmisiä Ali G:n haastateltavaksi ja katsoa, miten näiden hermo kestää, kun haastattelijana on täysi torvi. Ohjelmassa esiintyi myös kazakstanilainen toimittaja Borat Sagdiyev, jonka reportaasit Britanniasta omaan kotimaahansa olivat samaa luokkaa. Borat ei vaan ollut idiootti, ainoastaan mielipiteiltään kuin viime vuosisadalta.
TV-ohjelman suosion myötä Baron Cohenin suosio kasvoi ja mies päätyikin melko pian valkokankaalle. Miehen viikko takaperin ensi-iltaan tullut Diktaattori on miehen neljäs pääosa, joten nyt onkin hyvä aika pistää pääosaelokuvat viivalle ja katsoa, onko Baron Cohen maineensa veroinen koomikko.
Ali G Indahouse **
Ali G:n oman elokuvan juoni heittää Stainesilaisen räppielämää viettävän älykääpiömme politiikan maailmaan. Kun Stainesin nuorisotaloa uhkaa alasajo, menee Ali nälkälakkoon. Apulaispääministeri (Charles Dance) huomaa Alin tempauksen ja houkuttelee tämän Stainesin ehdokkaaksi vaaleihin, koska toivoo tämän typeryyden romuttavan pääministerin (Michael Gambon) maineen, ja täten hän nousisi maan johtoon. Tästä seuraa läjä kohtauksia, jossa Ali heittää sovinistisia, homofobisia, rasistisia ja muuten vain räppikliseisiä herjojaan politiikan ympäristössä.
Ali G-sarja perustui piilokameramaiseen huumoriin. Haastateltavia pilkattiin sillä, että heidän eteen asetettiin täysin uuno haastattelija, joka provosoi näistä ulos kommentteja, joita heiltä ei muuten kuulisi. Ali G:n elokuvasta puuttuu tämä puoli kokonaan. Toki elokuvassa ollaan yritetty tavallaan samaa heittämällä päähahmo ympäristöön, jossa tämä ei ole luontevimmillaan ja jossa tämän typeryys aiheuttaisi eniten hämmennystä, mutta käsikirjoitettuna Ali G:n hahmo ei vaan toimi.
Ongelma on siinä, että Ali G ei ole hahmona hauska. Se on hahmo, joka saa muut näyttämään tahattomasti hauskalta ja tässä elokuvassa luotetaan nimenomaan siihen, että Ali G:n jutut ja käytös naurattaisivat. Se johtaa loputtomaan alapäävitsien virtaan, joka voi naurattaa teini-ikäisiä, mutta ei juuri muita. Elokuvan poliittinen satiirikaan ei ole tarpeeksi pistävää, jotta se nousisi elokuvasta edukseen.
In Da Housessa alleviivattava Ali G:n räppifantasioiden alasajokaan ei lopulta ole erityisen hupaisaa. Näyttäähän se tyhmältä, kun keskiluokkainen typerys esittää olevansa suurikin gangsta turvallisessa lähiössä, mutta kun vitsi ollaan kerrottu ensimmäisen kerran, niin toisto ei muuta vitsiä sen paremmaksi.
Ali G In Da House ei ole elokuvana kummoinen ja komedianakin se luottaa liikaa genitaaleihin. Ei ihme, että elokuva on jäänyt vain kuriositeetiksi Ali G:n fanien keskuuteen.
Borat ****
Boratin oma elokuva onkin aivan toista maata. Elokuva lähtee käyntiin kun kazakstanilainen toimittaja Borat Sagdiyev lähetetään Yhdysvaltoihin tekemään ohjelmaa siitä, mitä Kazakstan voisi oppia Yhdysvalloilta. Mukaan lähtee tuottaja Azamat Bagatov (Ken Davitian), jonka kanssa Borat joutuu tilanteisiin, missä ennakkoluulot ja vanhat uskomukset joutuvat törmäyskurssille.
Ilmeisesti Ali G-elokuvasta oppineena Baron Cohen ja ohjaaja Larry Charles tekivät Boratin tv-sarjasta tutulla piilokameramenetelmällä, lisäten soppaan kumminkin juonikaarta ja hahmon kehitystä. Ja homma toimii todella hyvin, missä auttaa myös Boratin erilaisuus hahmona Ali G:hen verrattuna. Borat kun on sympaattinen hahmo, vaikka tämä kuinka haukkuisi homoja, vammaisia, juutalaisia ja niin edelleen. Tällä kun saadaan Boratin tielle osuneet ihmiset, kuten rodeo-juontaja, hurmosuskovaiset, roadtripillä olevat nuoret miehet ja autokoulun opettaja näyttämään jopa takapajuisemmilta kuin päähahmomme.
Se missä Borat loistaa on myötähäpeähuumori. Baron Cohen on mies, joka todella osaa laittaa itsensä likoon noloissa ja jopa hengenvaarallisissa tilanteissa. Boratissa on lukuisia kohtauksia, joissa Baron Cohen nolaa itsensä oikein kunnolla ja näitä tilanteita tykitetään konetuliasemaisella tahdilla ja katsojana ei voi kuin punastella ja nauraa. Kuuluisin lienee Boratin ja Azamatin alaston tappelu pitkin hotellin käytäviä.
Borat on tunnetusti erinomainen komedia, mutta viimeisimmällä uusintakatselulla sen irtosketsimäisyys korostui. Ensimmäisillä katselukerroilla kohtausten naurettavuus piilotti juonen vajavaisuuksia, mutta nyt elokuvan päälleliimattuun olemukseen kiinnitti enemmän huomiota. Se ei sinänsä haittaa, koska elokuva jaksaa yhä edelleen naurattaa ja vitsien rytmitys toimii mestarillisesti. Ei siis ihme, että elokuvan kaavaa yritettiin toistaa.
Brüno **
Brüno on myös Ali G Showsta tuttu hahmo, joka on umpihomo itävaltalainen muotitoimittaja, joka omassa elokuvassaan lähtee Yhdysvaltoihin tekemään itsestään kuuluisaa, tai edes julkkista. Mukaan lähtee assistentti Lutz (Gustaf Hammarsten), jolla on tunteita pinnallista Brünoa kohtaan. Matkallaan Yhdysvalloissa Brüno tekee kaikkensa, jotta tämä saisi julkisuutta ja tempauksia niin hyväntekeväisyyden kuin adoptionkin parissa tehdään lopulta ympäri maailmaa.
Brünolla on pyritty monessa mielessä toistamaan Boratin menestys. Tälläkin kertaa ohjaajana on Larry Charles, tälläkin kertaa elokuva ollaan tehty piilokameratyylillä ja tälläkin kertaa naurun alaiseksi saatetaan ennakkoluuloiset amerikkalaiset. Tällä kertaa vitsi on vain kulunut ja yllätyksetön. Se ei nimittäin ole kovin suuri yllätys, että Alabamassa ja muissa etelä-valtioissa on homofobiaa ja rasismia, ja kun tämä on jatkuvien pippelivitsien kanssa elokuvan lähes ainoa pointti, niin elokuvasta ei jää käteen juuri mitään. Ainoastaan julkisuustyrkkyjen epätoivoisuutta pilkkaavat vitsit toimivat, niitä on vain valitettavan vähän.
Muistan Brünon olleen aikoinaan itselleni todella suuri pettymys, eikä uusintakatselu juuri fiiliksiä nostattanut. Olin unohtanut suurimman osan elokuvan vitseistä tyystin, ja tuskinpa tulen jatkossakaan niitä muistelemaan. Väsyneisyys ja menestyskaavan epätoivoinen toistaminen on niin näkyvää, ettei Brüno lopulta ole kovinkaan nautittava komedia.
Diktaattori **
Diktaattori on ensimmäinen Sacha Baron Cohenin pääosa, mikä ei perustu Ali G Showsta tuttuihin hahmoihin. Ohjaajana jatkaa Boratin ja Brünon ohjannut Larry Charles.
Tällä kertaa Baron Cohen on Wadiyan diktaattori Amiraali Keneraali Aladeen, joka joutuu lähtemään rakkaasta valtiostaan, kun YK vaatii Aladeeniä kertomaan heille “rauhanomaisesta” ydinohjelmastaan. New Yorkiin saavuttuaan Aladeen yritetään salamurhata, mutta tämä epäonnistuu täysin, Amiraali Keneraali menettää vain kuuluisan partansa.
Parrattomana ja vallattomana Aladeen päätyy brooklynilaiseen luomupuotiin töihin, mitä pitää feministi Zoey (Anna Faris), missä mies käynnistää suunnitelmat valtansa palauttamiseksi “teloitetun” ydinase-eksperttinsä Nadalin (Jason Mantzoukas) kanssa. Aladeenin sedällä (Ben Kingsley), kun on omat suunnitelmansa Wadiyan tulevaisuuden varalle.
Diktaattorissa oli potentiaalia. Aladeenin hahmon kautta Baron Cohen voisi tehdä todella pistävää poliittista satiiria, mutta ei. Poliittiset näpäytykset jäävät lähes nolliin, kun jälleen kerran keskitytään ja tyydytään vähemmistöstereotypioille naureskeluun. Elokuvasta paistaa innottomuus kilometrien päähän ja se on elokuvan suurin ongelma.
Baron Cohenille tutut vähemmistöpilat ja pippelivitsit ovat tallella, mutta iskevyys niistä puuttuu. Niissä on oikeastaan sama ongelma kuin kaikissa Baron Cohenin elokuvissa: ne ovat todella kuluneita, eikä niihin saada mitään omaa tai uutta kärkeä, joka nostaisi ne edukseen. Vitsit eivät myöskään ole niin kyseenalaisia tai räävittömiä, että niistä jaksaisi kukaan hälinää nostaa ja ne vielä esitetään niin alleviivaavasti, että viimeinenkin ilo häviää niistä. Rytmityskin on melko verkkainen, joten mistään vitsitykityksestä ei voida puhua. Aladeen ei myöskään ole hahmona kovin muistettava, eikä Baron Cohen oikein pääse elementtiinsä hahmossaan. Ben Kingsleykin käy vetämässä rutiinilla Brutuksen roolinsa. Ihan kuin Kingsley olisi vähän juuttunut yhteen hahmotyyppiin?
Kaikesta negatiivisesta russutuksesta huolimatta Diktaattori ei sinänsä ole huono elokuva, se vain on kovin unohdettava. Puolitoistatuntinen oli sinänsä ihan viihdyttävä, mutta ei erityisen hauska, mikä on komedialle aina melkoinen ongelma. Kukaan siis tuskin muistaa Aladeeniä, kun elokuvan kieltämättä onnistunut ja hauska markkinointikampanja saadaan päätökseen.
Mitä seuraavaksi? Toivottavasti Baron Cohen tekisi seuraavaksi jotain aivan uutta. Kuten huomaa, niin mies on toistanut samoja teemoja ja vitsejä jo vuodesta toiseen, eikä muutosta näytä olevan tulossa. Sivuhahmotkin ovat Hugon vartijaa lukuunottamatta olleet stereotypioita täynnä. Näyttelijänä Baron Cohen on hyvä, joten draamassa näytteleminen ei olisi mitenkään huono ajatus.
Diktaattorin ollessa jonkinlainen hitti muutos on vain hyvin kaukainen toive. Eiköhän Sacha ja miehen luotto-ohjaaja Larry Charles mieti jo seuraavaa idioottihahmoa, jolla päästään nälvimään vähemmistöjä. Toinen juttu on vain se, jaksaako massat enää kiinnostua jälleen yhdestä sketsihahmosta? Se jää nähtäväksi.
